Tapaus Qatar 2022 - saako moraalittomasta urheilutapahtumasta innostua?

©ER

Kyynikoista ei tykätä. Tämän olen saanut huomata viime aikoina, kun olen kyseenalaistanut ihmisten motiiveja huutaa Qatarin jalkapallon MM-kilpailujen boikottia.

Kukaan ei kiistä, etteikö kyseessä olisi kaikin tavoin irvokas näytelmä: jo se, että kisat järjestetään marras-joulukuussa maassa, joka ei salli alkoholin tai homoseksuaalisuuden kaltaisia perusjuttuja, on 2020-luvun urheilukilpailussa surkuhupaisaa. Mutta kun kisojen avajaisseremoniat on pidetty, avauspotku puhallettu ja parit maalitkin jo nähty, alkaa olla vähän liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Yksittäisten TV-katsojien omaehtoisella boikotilla ei ole mitään merkitystä, mikä tuntuu olevan monelle vaikea pala nieltäväksi.

En väitä, etteikö kisojen katsominen olisi moraalinen dilemma myös itselleni. Jalkapallon MM-kisat ovat olympiakisojen ohella maailman suurin urheilutapahtuma ja kaltaiselleni penkkiurheilijalle siksi erityinen. Vaikka on olemassa  huomattavasti viihdyttävämpiäkin pallopelejä, jalkapallo on suurin ja kaunein. On erittäin vaikea olla tempautumatta mukaan lajiin, joka aidosti koskettaa satoja miljoonia ihmisiä tavalla, joka lähentelee modernia uskontoa messuineen, sakramentteineen ja idoleineen. Kun vielä satuin voittamaan kilpailusta pääsponsori Coca-Colan komean MM-kisahupparin, kaikki eväät mainiolle loppuvuoden urheilujuhlalle pitäisi olla olemassa. Silti innostuminen on vaikeaa.

Eihän se toki ole mitenkään poikkeuksellista, että arvokisoja järjestetään maissa, jotka eivät täytä länsimaalaisia eettisiä standardeja. Tällä vuosituhannella on palloa on potkittu jo korruptoituneessa Etelä-Afrikassa, moniongelmaisessa Brasiliassa ja Putinin Venäjällä. Semitotalitaristinen Kiina on järjestänyt kahdet olympiakisat, Brasilia ja Venäjä yhdet mieheen. Globaalin terrorismin emäalus Saudi-Arabia sai viime vuonna oman F1-osakilpailuna, kuten myös Qatar. Kisat menevät sinne, missä niiden järjestämiseen on tahtoa ja resursseja. 

Poikkeuksellista on se, miten vahvasti media on pitänyt huolen, ettei kisojen irvokkuus ole päässyt katsojilta unohtumaan. Yleensä viimeistään kolmantena kisapäivänä kritiikki on jo unohdettu ja keskitytään täysillä itse urheiluun. Nyt näin ei ole käynyt. Sosiaalinen media on täyttynyt hyväntahtoisten ihmisten joukkopaineesta jättää kisat katsomatta. Ja sekös tässä harmittaa. Mikä julma kohtalo tämä onkaan hyvinvoivalle, valkoiselle länsimaalaiselle heteromiehelle, jonka eskapistista iloa inhat eettiset ja moraaliset kysymykset häiritsevät!

Miksi juuri Qatar on jalkapallon kisaisäntänä sellainen, jossa ollaan menty lopullisesti liian pitkälle? Ja miksi olen itse kaikesta huolimatta päättänyt katsoa kisat läpi normaaliin tapaan?

FIFA:n ruma historia

Sepp Blatter ja Joao Havelange tekivät FIFA:sta miljardiluokan korporaation.

Kansainvälinen palloliitto FIFA oli vielä 1970-luvun alussa varsin harmiton urheilun kattojärjestö. Tuolloin kansainvälinen jalkapallo oli vielä kaukana nykypäivän miljardibisneksestä. Televisiointi oli vielä hyvinkin paikallista ja sponsorisopimukset rajoittuivat yleensä lähinnä välinetoimituksiin. Tämä  muuttui vuonna 1974, kun brasilialainen liikemies João Havelange valittiin järjestön johtoon, syrjäyttäen istuvan puheenjohtajaan, englantilaisen Stanley Rousin. Havelange ymmärsi jalkapallossa piilevän kaupallisen potentiaalin ja ryhtyi yhdessä sveitsiläisen Sepp Blatterin kanssa rakentamaan urheilujärjestöstä megaluokan korporaatiota. Ensimmäinen suurempi yhteistyökumppani oli muuten Coca-Cola, joka virallisesti aloitti FIFA:n kaupallistumisen. Adidas, VISA ja kumppanit seurasivat perästä.

Historia on täynnä ironiaa ja sitä olivat myös FIFA:n "uuden ajan" ensimmäiset arvokisat vuonna 1978. Kisaisäntänä toimi Argentiina, jossa oli kaksi vuotta aiemmin tapahtunut  vallankaappaus ja maata hallitsi kovaotteinen sotilasjunta. Ääneäkkäästä kritiikistä huolimatta FIFA ei Havelangen johdolla kuitenkaan vetänyt kisoja pois Argentiinalta. Ällistys oli suuri, sillä Havelange oli puheenjohtajaksi kampanjoidessaan saanut suosiota erityisesti siksi, että suhtautui vastaehdokastaan Rousinia tiukemmin Etelä-Afrikan apartheid-hallintoon ja vaati sen pitämistä pois kansainvälisestä jalkapallosta. Vain neljä vuotta myöhemmin MM-kisojen finaali pelattiin stadionilla, jonka viereisessä vankilassa Argentiinan toisinajattelijoita ja poliittisia vankeja kidutettiin ja tapettiin. Kuvaava alku FIFA:n uudelle aikakaudelle.

Vuoden 1978 MM-finaali pelattiin Buenos Airesissa, raa'an sotilasjuntan alaisuudessa.

Sittemmin FIFA:sta on kasvanut lajinsa vanavedessä jättimäinen, useimpia valtioitakin varakkaampi superjärjestö, joka on vuosi vuodelta alkanut muistuttaa enemmän järjestäytyneen rikollisuuden imperiumia. Maailman ylivoimaisesti suosituimman urheilulajin kattojärjestöllä on luonnollisesti iso painoarvo, mutta ennen kaikkea sen valta perustuu oikeuteen myöntää arvokisoja. Kun pieni 24 komitea saa yksin päättää maailman suurimman urheilutapahtuman järjestämisoikeuden myöntämisestä, oli vain ajan kysymys, koska rahalla alkoi olla vaikutusta päätöksentekoon.

On itse asiassa ihan kunnioitettava saavutus, että FIFA pystyi näinkin pitkään edes jotenkin uskottelemaan, että kisojen myöntämisessä painoivat jotkin muutkin perusteet kuin kisaisäntien suoraan päättäjille tarjoamat taloudelliset edut. Etelä-Afrikan vuoden 2010 kisat ja Brasilian 2014 kisat saattoivat olla osittain puheenjohtajaksi nousseen Sepp Blatterin kampanjalupausten täyttämistä ja lojaaliuden ostamista, mutta vuonna 2010 järjestetyssä 2018 ja 2022 kisojen valintatilaisuudessa oli jo FIFA:n johdon tilipäivä.

Vuonna 2015 paljastunut korruptioskandaali ei ole johtanut kummoisiin uudistuksiin järjestön sisällä, vaikka entisiä konnia on Blatter etunenässä sysätty sivuun. Seuratessa järjestön nykyisen puheenjohtajan Gianni Infantinon kiemurtelua median edessä Qatarin kisojen yhteydessä, on mahdotonta olla ajattelematta, että FIFA on perustuksiaan myöten mätä, eikä sitä voi enää korjata.

Kaikkia ärsyttävä kisaisäntä

Qatar on jokseenkin helppo maa vihata. Maa ei kuulu varsinaisiin supervaltoihin sen kummemmin taloudellisesti kuin kulttuurillisesti. Qatarilainen öljyraha ruokkii vain yksittäisiä länkkäreitä hyvin kapealla sektorilla. Lomakohteenakin Qatar ja sen pääkaupunki Doha ovat vielä kaukana Arabiemiraattien Dubain tai edes Saudi-Arabian Jeddahin turistivirroista. Qatar näyttäytyy lännessä karkeana, öljytuloilla äkkirikastuneena vanhoillisena arabimaana paljaimmillaan, ilman mitään pehmentäviä piirteitä.

Qatar on säihkyvän kuorensa alla räikeä luokkayhteiskunta.

Erityisen helpon kohteen Qatarista tekee se, että sen politiikka närästää länsimaissa yhtä lailla vasemmistoa kuin oikeistoakin. Siinä missä Euroopan konservatiivioikeisto saattaa vielä sympata Unkaria ja Puolaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä, Qatarin islamilainen fundamentalismi ei ainakaan perinteisesti ole kerännyt samanlaista myöntäilyä (toki asiaa auttaa se, että arabeihin ja muslimeihin yleisesti kohdistuu myös paljon ihan avointa rasismia). Qatar on käytännössä eräänlainen Saudi-Arabian kevytversio, Wahhabismi light. Äärisunnilaisessa maassa ovat homoseksuaalisuuden lisäksi ankarasti kiellettyä niin alkoholi kuin julkiset hellyydenosoituksetkin, ja naisen asema on lähes yhtä perseestä kuin "isoveljellä". 

Kaikkein vastenmielisin asia Qatarissa on sen banaali yhteiskuntajärjestys. Qatar on kuin Lähi-idän Monaco sillä erotuksella, että sitä ympäröi Ranskan Rivieran sijaan Arabian autiomaa. Siksi sillä ei ole käytössään palveluhaluista väestöä, joka näyttäisi ja kuulostaisi samalta kuin alkuperäisväestö. Vain noin kymmenes maan asukkaista on syntyperäisiä qatarilaisia, jotka öljytulojen vuoksi elävät kuin kuninkaat. Työt teetetään sumeilematta köyhemmistä maista lennätetyllä vierastyövoimalla, joita kohdellaan kirjaimellisesti toisen luokan ihmisinä. Suurin osa vierastyöläisistä elääkin asemassa, jota muun muassa Amnesty International pitää orjuutena. Vanha arabialainen orjakauppias-mentaliteetti elää edelleen vahvana. Tämä näkyi rumalla tavalla kisojen rakennustöissä kuolleiden määrässä. Maa käytti arvioiden mukaan yli 200 miljardia kisojen järjestämiseen (vertailun vuoksi Suomen valtion budjetti vuodelle 2022 oli 65 miljardia), mutta työt tehtiin riistohinnoin ja ihmishengistä välittämättä. 

Toisin sanoen Qatar on äärimmäinen esimerkki kapitalistisesta luokkayhteiskunnasta, mikä on varmasti monelle talousliberaalille hyvin häiritsevä ajatus. Herrakansan ja palvelevan työväenluokan elintasoero on kuin suoraan tulevaisuusdystopioista, eivätkä qatarlaiset norminpurkutalkoot tai paikallinen sopiminen välttämättä ole kaikkein imartelevimpia esimerkkejä työväen järjestäytymistä vastustaville. 

Tämän suora seuraus on sekin, että maassa ei todellisuudessa ole minkäänlaista urheilukulttuuria. Jos vielä Brasilia ja jopa Venäjä pystyivät perustelemaan kisojaan lajikulttuurilla ja kiinnostuksella, Qatarissa on yhtä vähän jalkapalloperinteitä kuin Suomessa sumopainin. Tästä nähtiin hyvä osoitus kisojen avausottelussa, joka oli MM-kisaisäntien mittapuulla lähes autio. Kun maasta puuttuu oma työväenluokka, ei urheilukaan synny orgaanisesti. Qatarin onkin pitänyt ostaa itselleen sekä joukkue (jossa ei ole ainuttakaan qatarilaissyntyistä pelaajaa) että myös kannattajat. Suurin osa Qatarin TV-kuvissa näkyvistä "faneista" näyttää olevan intialaista syntyperää. 

Kisojen todellinen tarkoitus onkin tismalleen sama, mikä kaikilla urheilun suurtapahtumilla on ollut vuoden 1936 natsi-Saksan olympiakisoista lähtien: saada valtiolle positiivista näkyvyyttä urheilun avulla. Englanninkielinen termi tällaiselle toiminnalle on sportwashing, joka kääntyy suomeksi vähän oudon kuuloisesti muotoon urheilupesu.

Kuluttajakansalaisen ahdistus

Vuoden 2014 kisaisännän Brasilian presidentti

Jair Bolsonaro vierailulla rakenteilla olevalla MM-kisanäyttämöllä.

Miksi sitten kisat annettiin Qatarille? Koska se maksoi kisoista eniten. 

Vuoden 2010 valintatilaisuudesta on sittemmin selvinnyt, että sekä Venäjä että Qatar maksoivat kisaisännyydestään miljoonia euroja suoraan asiasta äänestäneille komiteajäsenille. Tämä ei rehellisesti sanottuna pitäisi olla mikään yllätys kenellekään. Tuskin kukaan tosissaan kuvitteli, että kisat voisi saada vain sillä, että tarjoaa liitolle parhaat stadionit, valmiin infran ja vakuuttavat lipunmyyntiennusteet. Jos joku maa on valmis käyttämään 200 miljardia muun muassa seitsemän stadionin, hotellien ja metron rakentamiseen, joilla se ei tee kisojen jälkeen enää yhtään mitään, kyllä siltä muutama miljoona liikenee myös kisojen ostamiseen. 

Ilman kahta tärkeää tekijää FIFA:n johto olisi kenties päässyt Qatarin kisaisännyydestäkin kuin koira veräjästä. Ensimmäinen näistä oli se, että 24 ihmistäkin on varsin iso määrä salaliitoksi, ja tieto lahjonnasta pääsi vuotamaan eteenpäin. Toinen oli se, että Qatar sattui viemään kisaisännyyden juuri Yhdysvaltojen nenänedestä. Paikanpäällä valintatilaisuutta seurannut ex-presidentti Bill Clinton saattoi vielä julkisuudessa onnitella Qatarin hakukomiteaa, mutta kotona Washingtonissa saattoi piristä puhelin FBI:n johtaja James Comeyn toimistossa. Lopulta korruptioskandaali veti FIFA:n ja sen johdon ikuiseen häpeään.

Qatar sai siis kisat lahjomalla. Korruptioskandaalissa ryvettynyt FIFA:n johto erosi. Kisat oli luvattu maahan, josta kukaan ei pitänyt, jonka politiikka ja arvomaailma olivat kaukana nykyajasta, jossa ei ollut omaa urheilukulttuuria ja jonne täytyi rakentaa tyhjästä kuusi uutta, ilmastoitua stadionia ulkomaisella orjatyövoimalla, joista hävettävän suuri osa ei selvinnyt urakasta hengissä. Kaiken huipuksi Qatar ilmoitti, että hakemuksensa vastaisesti kisoja ei voitaisi pelata tavalliseen tapaan kesä-heinäkuussa, vaan ilmaston vuoksi ne pitäisi siirtää loppuvuoteen, aiheuttamaan Euroopan sarjakauteen ylimääräisen tauon. 

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta, kisojen järjestäminen Qatarissa ei ollut missään vaiheessa epäselvää. Vaikka jopa FIFA:n pääsponsori Budweiser sai lopulta näpeilleen, kun Qatar kosti tämän kannanoton vierastyöläisten puolesta kieltämällä oluenmyynnin kaikilla stadioneillaan, avausottelu pelattiin sovitusti sunnuntai-iltana 20. marraskuuta 2022.

Kritiikki ei estänyt Qatarin kisoja.

Tavallisten ihmisten normaalia suurempi närkästys tapahtumaan on osoitus siitä, että monelle kyseessä on valaiseva oppimisen hetki. Vasta nyt moni on joutunut silmätysten sen tosi asian kanssa, ettei tavallisten ihmisten mielipiteillä oikeasti ole merkitystä. Kuluttajalla ei ole sellaista neuvotteluvaltaa, mitä heille on kapitalismissa luvattu. Toisin kuin jotkut henkiset kokoomusnuoret vielä aikuisenakin ajattelevat, asiakas ei voi oikeasti merkittävissä asioissa neuvotella itselleen ja arvoilleen sopivampaa diiliä.

Ehkä Venäjän viime aikainen kohtelu Ukrainan sodan vuoksi oli luonut monelle harhakuvan, että eettisillä syillä olisi jotain arvoa myös urheilumaailmassa. On kuitenkin eri asia laittaa tavalliset eurooppalaiset kärsimään korkeista bensanhinnoista, hirvittävistä sähkölaskuista ja mahdollisista lämmönkatkoksista lännen suurvaltapoliittisen vihollisen rankaisemiseksi, kuin odottaa rikkaiden ja vaikutusvaltaisten tinkivän edes hitusen saavutetuista eduistaan.

Minä väitän, ettei suurinta osaa ihmisistä oikeasti edes kiinnosta Qatarin ihmisoikeustilanne. Se ei ole näiden jalkapallokisojen tai FIFA:n syytä, eikä syntynyt näiden myötä. Se on ihan puhdasta kapitalismia, jonka nimiin suurin osa länsimaalaisista edelleen vannoo. Me olemme valmiita ummistamaan silmämme vääryydelle, kunhan se tapahtuu jossain kaukana poissa silmistä. Jalkapallon MM-kisat tuovat tuon räikeän taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden keskelle viihdespektaakkelia, jonka ensisijainen tarkoitus on harhauttaa meidät ajattelemasta mitään oikeasti merkitseviä asioita. 

Niin kauan kun leipää ja kansanhuveja riittää, kaikki on valtakunnassa hyvin, tiesivät jo Rooman keisarit aikoinaan. Kun eskapismi ei enää onnistu, se alkaa kismittää. Eikö voitaisi pelata jossain muualla, missä näitä asioita ei tarvitsisi ajatella?

Olen antatunut itsekin korruptiolle. ©ER

Raha ja valta ovat, kuten ovat aina olleet, kapitalismin ylimmät arvot. Niille ovat alisteisia kaikki muut aina ihmisoikeuksista terveeseen järkeen ja planeetan tulevaisuudesta elinkelpoiseen ympäristöön. Jos sen on jo aiemmin tiedostanut, ei järkytys luonnollisesti ole aivan yhtä suuri. Samoin jos on ymmärtänyt, että maailma on peruuttamattomasti pilalla ja kaikki yritykset parantaa sitä ovat huutoa tuuleen, on vaikea keksiä mitään järkevää syytä boikotoida näitäkään karkeloita. 

En suinkaan aio tuomita ketään, joka vielä kykenee pitämään jonkinlaisen toivon kipinän elossa ja sitä suojellakseen sulkee television kisojen ajaksi. Nostan hattua kaikille niille, jotka käyttävät ajan järkevästi puhumalla ja lisäämällä kanssaihmisten tietoisuutta kisojen raadollisesta surkuhupaisuudesta. Itse olen, kuten jo alussa mainitsin, varsin kyyninen. Minun nähdäkseni ainoa päätös, mikä meillä tavallisilla ihmisillä vielä on, liittyy siihen, miten suhtaudumme elämämme rajallisuuteen maailmassa, jonka rikkaat ja mahtavat ovat pilanneet ja hyvää vauhtia tuhoamassa oman ahneutensa vuoksi.

Oma valintani on nauttia, kun vielä voin. Vaikka sitten katsomalla TV:stä pallon potkiskelua Coca-Colaa lipittäen (huolimatta siitä, että olen oikeasti Pepsi-miehiä).

Lähteet:

Laakkonen, Johanna: Tässä syyt, miksi Fifa halusi antaa MM-kisat ihmisoikeuksia polkevaan Qatariin eikä perunut kisoja kritiikistä huolimatta (YLE.fi viitattu 21.11.2022)
Wikipedia: FIFA, Sepp Blatter, Qatar, 2022 FIFA World Cup (Wikipedia.com, viitattu 20.-23.11.2022)
Dokumentti: Totuus FIFA:sta (FIFA Uncovered, Netflix 2022)
Kuvat: Elmo Rautio (ER), Wikimedia Commons